Asunto oli puettu nahkaiseen hymyyn hänen kasvoillaan, kun tuijotin tuntemattomia kasvoja tyypillisissä, täysin tuntemattomissa postikorteissa. Tuntemattomat näyttivät sieluttomilta, aivan kuten minun silmissäni tämä täysin selitti alkuperänsä. Hyödytöntä. Rauhan aikana ihmiset haluavat viipaleen tätä meidän maapalloamme, mutta heti kun heillä on seitsemänsataa puuta vertailu muuttuu mahdottomaksi. Ja tähän filosofiaan näen miehen ilmaantuvan. Hän on mitä itsevarmoin, maleksien pelokkaasti. Hänen työnkuvansa sekaantuu myös takkiin, joka istui laskanpulskeasti valokuvilla, jotka oli sijoiteltu eri puolille olohuonetta. Hän on ollut ulkomailla tarpeettoman monta kertaa levittääkseeen tautia. Hänen juttelunsa on aivan liian kallista ennen kuin hänestä tulee poliitikko (Niin, tai puoskari.) En ole nähnyt, kuinka nämä apinat osoittavat kaiken maailman halveksuntoja, jotka kutsuvat kaikkia tilaamaan raivon, jota en voi kontrolloida. Jos olisin kysynyt, hän olisi kertonut minulle joka kuvan tarinan viimeistä piirtoa myöten: "Hei, toi on mulle, sen äijän pää!" - "Mitä väliä", sanoin, "missä Jenni on?" - "Se on yläkerrassa. En mä vaan vaivautuisi: se oli aika sekasin kun tultiin eilen." Joojoo, tiedän, tiedän. Jenni oli hyvännäköinen ja saatoin nähdä kaikkia ihmeitä heidän ympärillään. Hän oli ison rahan väärti. Hänen rasvaisenkiharat hiuksensa virtasivat päästä alaspäin kuin hevosen harja. Prinsessa Ruusunen on mennyt menojaan 400-vuotiaiden taloon. Kaiken maailman vittupäitä, ihan kuin elottomia esineitä. Päätin mennä takaisin alas, koska minulla ei ollut enää mitään tekemistä.
Alhaalla kuulin, kuinka nämä paskiaiset puhuivat hiusteni värjäämisestä ja siitä, kuinka olisivat valmiita katkaisemaan pääni missä ja milloin vaan. "Kusipäät. Herätkää! Ette pidättelisi autojanne kalliilla kuistilla." He katsoivat minua ja parkkilautanen muistutti, kuinka yritin näyttää kovinkin juopuneelta. Sukupuolettomia neropatteja, niitä ne olivat. Näin kaiken roinan ympärilläni, ja nahkatakkinen hemmo alkoi kysellä minulta kuka kukin oikein on, ja lopulta "mikä vittu se tämäkin on muka olevinaan", osoittaen syntetisaattoriani. Komean punkahtava sohva ja valkoinen, melkein idioottimainen kirjahylly. Jätettäköön tuo komean pään punainen kapitalismi nyt omaan arvoonsa, mutta minun ainoa onneni oli yrittää potkaista tyhjää asunnossa. Ei silti, että olisin ikinä onnistunut siinä, sillä takaraivoni osui valtaviin Dalí-reproduktioihin. Pää on suihkulähde. "Entäs Jenni? Vieläkse nukkuu?" - "Joo, ja näkee punaisia unia. Kerro se sen pihamaalle." - "Hei, miten olis ristiinpukeutuminen! Aina sä siitä punaisesta kävisit, enkä mä viitti jäädä odottamaan, että se tulee käymään." En olisi voinut vähempää välittää, kun kerran seisoin nurkassa. Tuon kommentin jälkeen menin yläkertaan, sillä ystäväni alkoivat kerääntyä kaiken maailman ruukkujen käyttöön liittyvien väittelyiden häviämistaipumuksen ja jonkun vastaavan ympärille. Minun silmissäni ne pöntöt muistuttivat lähinnä likaisia vessanpyttyjä.
Nahkatakkinen oli loihtinut jostain punaisen ravun ja alkoi tehdä kummallisia ehdotuksia kaikille paikalla oleville. "Ei, kyllä sen pitäisi olla punainen jos olisin sinä." - "Ai miten niin?" Hänen talonsa oli koristettu samoilla tauluilla, jotka oli nähtävissä kaikissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Talo todellakin horjahteli portaikon läpi kuin tosi paha paskiainen. Ellei tunteeni tyydyttävä tömähdys olisi kuulunut, en olisi ikinä havainnut hänen kännykkäänsä lattialla, missä se oli hukkua tuoreeseen vereen tai joutua tuomituksi kuolemaan, jossakin syvällä vaahtoavassa läähätyksessä, joka johti tasaisempaan tarpeeseen seurata radiohäiriöiden helvetillistä polkua. Hissi oli yhtäkkiä täynnä sähkömyrskyä ja Kirk Douglas ilmestyi koko Spartacus-asussaan ainoastaan kadotakseen uudestaan. Hänen päänsä oli puettu vuoteelle kolmannen oven takana ja istui siellä kännipäissään liian useasta kastelusta ja Jenni oli punainen ja minun vihreät farkkuni näyttivät marmorilta. Pitäisikö minun kertoa tästä? Punainen oli huoneessa, maaten vastuullisena kaikille. Lupa ei ikinä pettänyt minua, mutta nyt sanoin ei, enkä ollut oikeastaan kinnostunut ja pensaikko oli suljettu. "Sä olet vitun sekaisin! Mikä vittu sulla oikein on? Pitäiskö sun käyttää jotain lääkitystä?" - "Hautomakone, aamuhämärän hinttari!" Mitä se sitten mahtoikin olla, Jennin asu näytti liian siniseltä hänen maatessaan kalmankalpeana. Kuulin äänen sanovan tämän juomalasin pohjan läpi. Mikään yläkerran viidestä ovesta ei vienyt pidemmälle käytävään, eivätkä ne vaikuttaneet olevan yhtään missään kunnossa, ja minusta tuntui, että pystyin katsomaan kaikin mahdollisin tavoin tarkemmin vasemmalla silmälläni - kukaan ei koskaan ollut täysin mahdoton - sisälläni, sillä ainoa tapa tunnistaa oli herättää hänet ja kävellä rappuja alas. Herätin yhden ruumiinosani.
Lähellä ollut auto oli punainen, mutta parkkipaikka näytti siirtyneen johonkin todella mielenvikaiseen paikkaan, johonkin mikä sopi tähän ajoneuvon irvikuvaan. Se on hänen intohimonsa vallasta yli kaikkien lintujen, eläinten ja ihmisten - minun on tarvinnut tunnistaa oma olemukseni miljoona kertaa useammin kuin tarpeeksi - harppaukset johdattavat hänet hitaasti mutta vääjäämättä pelottamaan sinua, jatkaen fiktion kirjoittamista ja jatkaen kännykän lepuuttamista rentona hänen suukappaleensa päällä. Ei silti, että se haittaisi minun ryyppäämistäni.