Minne kaikki nuoriso on kadonnut? Kirjastoon kai. Eivät ne siellä lue, eeh, odottavat vain nettivuoroaan. Sitten ne istuvat portailla kaikkien deekujen kanssa. Joku on simahtanut kirjaston eteen. Pennut varmaan luulevat tätä normaaliksi elämäntavaksi. Pyramidin lapset. Sydänleikkausarpiset lapset alkavat kiinnostua monimuotoisuuksista - ne sormeilevat varahäpeääni minun valitessani seuraavan tien kaukaisuuteen, ja tätä tietä johtaa kusipäinen kidutusvoima, joten siitä tulee luumukiisseliasia, mutta eiväthän kaikki pennut ole samanlaisia. Tiedän, että seinäkirjoitukset tanssivat ruudulla. Olen haukkunut valtaosaa vanhasta yhteisöstä, ja proosaani on koskenut poeettinen jatkumo, jonka päätarkoitus on antaa stereotyyppi. Johan on tulevaisuus.
Viime viikolla pianisti muutti naapuriluukkuun, eikä tämäkään tyyppi eroa niistä aiemmista - aina vaan tuttuja pianisteja koulusta, jossa opetan - nämä vaan harjoittelevat kotona. Ei silti, että nämä olisivat pahimpia - ajattele niitä otuksia, jotka juoksevat kiljuen portaikossa. Nuoret muusikot ovat työttöminä ja television paras katsomisaika on täynnä vanhoja pieruja. Yksityinen valta muuttuu omistautuneemmaksi propagandalle, joka käännyttää yleisen mielipiteen kohti pointtia, pennut löysivät jenkkien lipun ja spreijasivat hävyttömyyksiä siihen, sitten naulasivat sen oveeni. Käytin sitä ja vein sen vessaan. Se oli ikkuna, joka nappaili kuumankatkeraa särkyneiden sydänten ilmettä minun mennessäni alas kuin mikäkin laskuvarjohyppääjä. Seisoin keittiössä puoliksi autioituneena, sumun verhoamana ja hyppivänä; voin jo tuntea kunnollisen Kermit-sammakon dubbaaman esikaupunkien Muppet Shown pilatut lapset. Näytti isolta syljeltä bussikuskin kasvoilla, sillä paskimmat ihmisnäyttelijät saivat ohjelman näyttämään persläveltä järjettömyyden valtavassa viidakossa, ja pystyin sanomaan vain olevani hengissä, ja mitä vanhemmaksi tulin sitä vähemmän voin sanoa tietäväni vaarallisista paskiaisista - mutta nyt skene on muuttunut yhdeksi kukkaiselementeistä, ne ovat vain hyödyttömiä napinpainalluksen tyhjentäessä kadut samansuuntaisesta punaisesta paskasta. Bussikuskeja käytetään pöytäliinoina, ja minä vain katsoin alas katua. Poliisit olivat pilvessä, koska heidän duuninsa oli liian monotonista Uuden Vuoden koittaessa, ja minusta tuntui juuri siltä. Ilkeä kuolema on paljonkin parempi kuin kiistellyn filosofisen kysymyksen vatvominen. Vittuun äly. Kyse on vain siitä, että olin juuri tyhjentynyt kaikista runollisesti haihtuneista haaveista. Maailma kaatoi minulle lisää espressoa ja tutkaili kirkasta sumua. Villin musiikin purkauksia. Kuolleita koiria makaa kadulla, ehkä se on Hollywood Boulevard, koska näen kuuluisuuksia potkimassa ruumiita. Kerran havaitsin, etteivät ohikulkijat voi edes yrittää luikerrella heidän rukouksiinsa. Pirulliset Piirit bootleggaavat minut saksalaishenkisessä hoocee-aktissa harvinaisen lyhyellä kullilla. Tuntuu siltä, että meidän pitäisi kaikua paremmin. En neuvoisi ketään etenemään, sillä kaupunki itse aiheuttaa meteorikuurot, ja kaikki vaikuttivat tietävän, että pianisti asui minun lähelläni. Leikkisyys, mietin, se taisi mennä täysin kissojen myötä. Älkää tuoko uusia pointteja tämän jälkeen, onhan surullinen mutta mielenkiintoinen elämä. Sadan sanan myötä taivas valahtaa jossitteluun, ja nyt tavoittelen kovaksikeitettyä dekkariluonnetta, urheilijoiden rapea napsahdus kuuluu selkäni takaa, ja lähestyvä hautajaissaattue narahti yhtäkkisesti, ja musiikki ja tuttujen festivaalien tuoksu vapauttivat minut vaistoissani.
No voi piru. Tämä on se viidakko, johon jätimme Oliver Stonen.
Koulu on aina sanoinkuvaamattoman outo - hienoinen vihreä tuuli ponnahtaa kyyhkystornista, jossa kuormaajat istuvat, yhdessä kunnes olen kadonnut paikalta. Tässä riittämättömässä suojeluksessa on nyt katkeran kylmää. Pääporttiin kuuluvat nämä kömpelöt pylväät, jotka on rakennettu liejusementistä. Pieni puuvaja parvekkeella on jotenkin sivussa kaikesta, johtuen maallisista asteista, jotka oli liisteröity laskelmiini ennen kuin tartuin ulompaan tienvarsikeppiin, joka himmeästi sointui lapsena kohtaamassani yössä. En halua tynnyriä. Kameleita ja ihmisiä astui ulos seinistä, ohi hyvin pienen ihmisen, jota kiinnosti raskas palttoo, joka näki muukalaisten ponnahtavan ruuhesta pitkin päivää. Sitten oli sadistisia julisteoperaatioita. Millainen pervo oikein teki sen, kun minäkään en päässyt tasolle, jossa olisin voinut pitää siitä? Kohta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin päästää mieleni irti. Lepakot purevat toisia lepakoita jotka ovatkin enkeleitä, koska ovat liian kuuroja kuullakseen korkeimpia rekistereitä, jotka ovat niitä pahimpia. On kyse sitten Hank Williamsin täysjärkisyydestä tai ei, iltapäivän mittaan meno muuttui teoreettisemmaksi. Puuliput ja soihdut, suuret paperilyhdyt ja valokuviot yllämme, ja nyt asteet kirkuivat ja repivät. Mitä nyt ikinä, rekkalasti kotitietokoneita horjui ja pärskyi jossain kaikissa peloissasi ja patruunoissasi, sitten jonkinlaisessa unessa huumeen kirkastamana, irstailu tukki turvat kaislaryppäältä naamioituneena joksikin, mitä tuskin osaisin kuvailla oppilailleni.
Pianisti lähti muutamaksi päiväksi matkalle kesällä sanomatta mitään sen enempää. Minun täytyy tunnustaa jonkinlainen emootio nyökkäämällä ilmeettömin kasvoin ja seisomalla kuin linnunpelätti. Nyt odotamme kasvomme kääntyneinä omieni yli. En ole ikinä soittanut opettamiani asteikoita ja etydejä, joten en näe mitään pahaa käytäviä kansoittavissa huutavissa kakaroissa - se on kuin jatkettua (ja muuttunutta) propagandaohjelmaa, joka johtaa katuvalvontaa. Siispä se lienee varsin tylsää. Muutama viikko sitten sain espressoa ja nyt en voi luottaa ääniin metroasemilla. Ehkä lepakot yrittävät lähettää rukouksiamme enemmän kuin sinun pitäisi. Halusin niiden olevan paljonkin selkeämpiä kuten se vaipui terävyyteen, tämä tylsä juoppo täynnä palavaa puuta, kun hän sai horjuvat silmukat nousemaan ja laskemaan, hautajaissaattue jatkoi matkaansa kuin heidän elämänsä vahtikoirat, täydessä pimeydessä käheiden ihmisten vaatiessa pelkoa. Olen varmaan maininnut soihdut ja suuret, avoimet, tekstein koristellut hiilipannut, ne ovat yhtä harmaiden, katsojien turvottamien taivaiden pimeyden kanssa, saaden meidät hermostumaan aamiaisen joillakin osilla - ne vievät minua kohti minun vastaistani reunaa, ja tiedän rikkaitten paskiaisten mässäilevän alkuperäisellä tarjouksella, joka rauhoittaa hermoni hetkessä. Pianisti ilmeisesti tarjosi minulle asetta, ja seuraavien kymmenen päivän ajan todellisuus ei tuntunut enää tylsältä. Minusta oli outoa istua tämän vulgäärin olennon vieressä veden röyhelöiden odottaessa meitä. Join sen periaatteet ja minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut hänet pääni sisällä. Psykologin figuuri antoi hänen hahmolleen stereoskooppisen vaikutelman. Vain hermojeni ajoittaisten iskujen kautta tehtäväni olivat tuskaa järvelle, joka oli ollut siellä jo vuosisatojen ajan.