Arkun kansi ei enää painanut minua - se ei enää tuntunut edes olevan tiellä - ja aloin kohota. Kasvaimeni jäi maahan, johon se olisi joutunut silloinkin, jos leikkaukseni olisi onnistunut. Ylös: siispä takaisin terveitten piiriin, sen kansan, joka kulkee kaiken maailman kasvaimia vailla hoitaakseen milloin mitäkin hommia. Hyvä on taas kävellä aidon kansan keskuudessa! Mutta mitä helvettiä - nehän kävelevät päin! hei! katsokaa eteenne! ja ei kun läpi? Eihän tämän näin pitänyt sujua. Katua ylittäessäni minuun törmäävät Mercedekset ja Citroënit ja kaikenmaailman mobiilit, mutta mitään ei tunnu. Tai oikeastaan tuntuu: en pysty pitämään itseäni maan pinnalla. Antigravitaatio iskee... pakko mennä. Uusi nousu: lintuja. Ja nekin menevät lävitseni. Turha välittää. Jonkun lapsen leija. Ja lintuja. Pilviä, lentokoneita, ohutta ilmaa... apua, en voi hengittää!!! NIIN, siis en voi! Ilma ei kulje! Katson sitä osaani, joka on joskus ollut ruumis, mutta eipä tutulta näytä. Yritän tunnustella kasvojani, mutta minulla ei ole, millä tunnustelisin: sikiönkehitykseni on kääntynyt takaisin, ja olen alkio.
128 - 64 - 32 - 16...
kahdeksan solua.
Neljä.
Kaksi.
Yksi.
jokin vetää minua erilleen... hnnnnnnngggghhh...
Naps.
Nyt ei ole yhtäkään, on antimateriaa. En tiedä, kuinka korkealla mahdan jo olla, mutta olo on kaikkea muuta kuin maanläheinen.